ja minä taiteilen kahden maailman välissä kuin aitan sisäpuolelle ikkunalaudalle loukkuun jäänyt perhonen, ulos nähden löytämättä tietäni sinne. On tyydyttävä katselemaan elämää lasin läpi, melkeinpä sivustakatsojana.

Talvi antoi periksi keväälle, mutta tekee vielä hetken kiusaa ja lähettää vitsauksistaan viimeiset lumipyryt peittämään  paljastuneen elottoman maan. Aurinko nauraa ja pyyhkäisee säteillään ohuen lumivaipan  vedeksi, kiipeää ilakoiden korkeammalle taivaankannelle, ilkkuen siitä, että keväällä on valta nostaa värit takisin luomakuntaan.

Suljen silmäni ja annan muistojen viedä. Takautuma  toisensa jälkeen nousee välähdyksinä mieleeni, huomaan hymyileväni ja kutsuvani muistojeni ketjuja liittämään minut tähän hetkeen samalla tavalla, joilla ne sitovat minut menneisyyteeni.  Ymmärrän, että edessäni on elämä, jossa menneisyyteni kantaa minua sylissään tulevaisuuteeni. Annan siis ajatusten kuljettaa minua kuin irrallista lehteä kevät tulvan valtaamassa purossa, väillä kieputtaen kivikossa ja sitten taas hiljaa keinuttaen verkkaammassa virrassa.

tanssii kauan sieluni sylissä, kieputtaa ajatuksiani, sytyttää elämää synnyttävän ilon mieleeni. Tajusin, että olen yksin vastuussa siitä, millainen loppuelämä minua odottaa, Miksi valitsisin pimeyden, kun minulle on annettu mahdollisuus valita kirkkaus?

'Hiihdellessäni tuntureiden kainaloissa valon varjoissa kurussa, kipusin hitaasti , mutta varmasti kohti auringon sädehtiväksi pukemaa tunturin kuvetta. - Siinä, juuri puurajan yläpuolella mahtavan tunturin rinteellä aurinko leikkasi säteillään seinämää ja muutaman suksen sivakoinnin jälkeen kylvin keväthangen hohteessa. Pysähdyin katselemaan taakseni jättämääni pitkää matkaa, jonka kuljin kurun pohjalla hämyssä. Tajusin, kuinka symbolisen matkan olin ponnistellut kipeän suruni suojasta valoa kohti ja kuinka päätökseni kulkea tämä etappini konreettisesti yksin vei minut oikeasti mieleni varjoista valoon. Suru ei enää sido niin pistävästi sydäntäni, vaan se kietoo yhteísen eletyn matkamme ketjuksi lämpöisiä muistoja ja voin antaa itselleni anteeksi sen, että minun on tästä  yksin  jatkettava eteenpäin ja löydettävä oma tieni ilman sinun apuasi.

Tunturin rinteellä, valon voimistuessa ympärilläni, ymmäsin, että meidän rakkautemme muisto sydämessäni jaksan kulkea uutta tietäni ja juuri se antaa minulle rohkeuden yrityksen ja erehdyksen kautta tehdä itseni näköisiä valintoja. -  Päästän sinut menemään ja olen onnellinen siitä, että rakastimme.

Toisaalta se, joka harkitsee seuraavaa askeltaan liian kauan, seisoo koko ikänsä yhdellä jalalla. Viisaita sanoja kirjoitettuna, niiden ymmärtämiseen menee hetki. Menetyksen surussa ihminen menettää suuntansa hetkeksi, hukkaa unelmansa ikävän, surun syövereihin, joka ahmii mustalla kidallaan kehomme kokonaisena. Pimeyteen pudotessaan ihminen käpertyy tuskaansa  ja kadottaa toivon sydämestään. Toivon mukana sammuu rohkeus. Elämä tavallaan kutistuu ja laajenee kunkin rohkeuden mukaan. - Kuitenkin mitä pimeämpi yö on, sitä kauniimpi on aamu. Mitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi on voitto.

Mietin,  selättäisinköhän suruni sanoillani, voisinko kirjoittaa jokaisen mieltäni painavan tuskaisen ajatuksen ruudulleni ja luovuttaisin ne luettavaksi, pois minun sieluani repimästä. Siinä ne sanani, ajatukseni  seisoisivat ruudullani -  tuijottaisivat ilmeettöminä ja mustanpuhuvina edessäni. Soisivatkin korvissani tavalla, joilla ajettelin aina lapsena tuomiopäivän pasuunoiden pauhaavan. Ne eivät yllätyksekseni hyppäisi riveinä takaisin ajatuksiini, vaan jäisivät siististi jähmettyneenä odottamaan seuraavaa lausetta, liittyisivät ruudulla sanojen uusiin ketjuihin. Upottaisin ne huomaamattaan syvemmälle bittiavaruuden virtaan, riivaamaan tuntemattomia, mutta vain hetkeksi. Tuntemattomathan eivät liitä sanoihini samaa tuskaa minkä suruni teki sydämeeni. He osaisivat karistaa pois päältään näiden sanojen pauhun, huitaisisivat ne turhina takaisin kahdeksan megan nopeudella sosiaalisen median mustaan aukkoon. - Eipä tulisi ikävä niitä, ei lainkaan.

kannan sinua itsessäni, olet osa minua. Jokaisena loppuelämäni päivänä saan  voimaa rakkaudestasi. Olet poissa nyt, mutta et unohdettuna. Kuvasi on piirtynyt sydämeeni. Sinähän tiedät tämän kaiken ilman kirjoitettuja sanojani, sillä et tavallaan koskaan ole lähtenyt, vaan tunnen sinun kulkevan vierelläni rakastaen, lohduttaen. Toisemme kuitenkin näemme uudelleen vasta siellä taivaassa.

Toivoon kätkeytyy voima, joka kantaa.

on elämämme täynnä. - Se, joka on poissa, on lähimpänä. Suru piirtää merkkinsä, laskee painavan kätensä olkapäilleni, valuu sydämeeni ja valtaa hitaasti kehoni, kuin verkkaisesti virtaava vanha joenuoma.

Ikuisesti yksin omistan sen, jonka kerran kadotin. Sinä asut vielä pitkään minussa, oman aikani loppuun asti. Odotat minua siellä kaipauksen sillalla. - Ajatus lohduttaa ja lämmittää mieltäni. Vielä minun on itkettävä suruni sameat kyyneleet, jotka valuvat noroina poskipäilleni. Muisto rakkaudestasi lepää vuoteessani ja unessa tavoittaa minun kaipaukseni. Hyvää yötä kultaseni siellä kaukana taivaan kodissa.