tulevaisuuttani löysin itseni. Kokonainen ja sydän täynnä odotusta. Katselen uutta menneisyyden poluilta poiketen uskallus ja rohkeus aseinani. Enää se, että valitsen ehkä väärinkin ei minua  häiritse. Ahnaasti ja uteliaana katselen ympärilleni ja hymyilen. Polku on tehty tallattavaksi.

Ihmisen elämä on vain välähdys ikuisuudessa. Taivas alkaa siitä minne henkäykseni loppuu. Minuakin kantavat silloin suuremmat käsivarret, jotka kantavat perille.

Olen elossa taas. Se riittää.

 

 

Se odottaa minua jossakin, jossakin tuolla minne minulla ei ole lupa edetä. Jossakin kaukana ja silti niin lähellä. Siellä olisi lämmin, tottakait. Ja paljon valoa ja ehdottomasti vettä.- Mieluummin meri, kuin järvi. Ja kiviä, sileitä ja harmaita, joista vesi olisi hionut jo särmät pyöreiksi. Aallot liikuttaisivat niitä edes takaisin ja kuuluisi se ääni. -Tiedäthän, hiljainen kohina, kihinä?

Haavemaassa istuisi joku vierelläni ja puolittaisi yksinäisyyteni. Sanoja ei tarvittaisi. Ajatuksemme vain kulkisivat katseesta toistemme luokse. - Mutta, että siinä olisi joku, joka tuntisi samoin. Hymyilisi hetken ja koskettaisi kättäni hellästi. Katsoisi kanssani ulapalle, seuraisi aaltojen kulkua ja katselisi lokkien liitoa. Olisi sen pienen hetken kanssani ja kertoisi katseellaan, että kaikki on hyvin nyt.- Niin, vain yksi vaivainen unelma maasta, joka on vain haaveissani. Lähellä ja silti niin kaukana.

Pelkään, että en koskaan löydä perille.

 

Aina ei tarviste juosta, voi kävellä hitaammin ja askeleiden välissäkin voi löytää uuden tahdin.

Olen matkannut läpi pimeyden, löytänyt hämäryydestä eksyneet palaseni.,sallinut niiden jättävän minuun merkkinsä ja valjastanut ne seurakseni tälle matkalle, jota kuljen yksin, mutten yksinäisenä.

Elämä kantaa kun sen sallii niin tehdä. Ei tarvitse käpertyä itseensä, ei tarvitse kääntää katsettaan pois häpeillen. Löydän suunnankin, kun sitä haluan, vielä on hyvä odottaa ja kulkea hitain askelin. Näytä siis elämä minulle, mitä sinulla olisi tarjolla. Ymmärräthän kuitenkin, että minä vielä harjoittelen, kompuroin ja kaadun. Luotan siihen, että annat minun nousta ja kerätä ylpeyteni rippeet, nauraa itselleni ja yrittää taas uudelleen.

kampesi kesän kynnettyjen peltojen vakoon, varisti kellastuneet, kuivuvat lehdet puiden oksilta pitkin kohmeista nurmikkoa.Tilhiparvet pitivät äänekkäitä juhliaan marjoista notkuvilla pihlajan oksilla, pyrähtivät räpiköiden puulta toiselle jatkaen ilakointiaan. Onpa niillä nyt joukolla hauskaa. - Odottakaa vaan, odottakaa. Talvi teilaa kylmyydellä ilonne suruksi! Vaan mitäpä minä Luojanluotuja pelottelemaan. Huomaavat saman itsekin. Antaa riemun repiä rinnastaan, ehtivät itse tajuta talven runnovan kylmyydellään. Kevät kyllä viritelee valollaan  lämmittäen kohmeisen, ohuen elämänlangan pursuavaksi toiminnaksi.

Elämä kulkee kulkuaan, vuodet seuraavat toisiaan ja sitten sitä vaan huomaa olevansa keskellä ikäänsä, tai jopa liukumassa elinkaarellaan kohti ikääntymistä. Kolottaa ja polttaa rinnasta ja polvesta. Ne kuuluisat naurunrypytkin piirtyvät syvemmiksi ja Sibelius vetäisee viivansa kulmien väliin saaden ihmisen näyttämään vihaiselta ja ilottomalta. Tutkailen kasvojani peilistä. Tarkastelen, ettei suupieleni vaan ole vetäytyneet kovin paljon leukaa kohti. Olisi niin ikävää olla iloton ja näyttääkin siltä.

Hymy, tai oikeastaan nauru, tuo ikuinen ystäväni ei onneksi pienistä kulumiseni merkeistä välitä, vaan taluttaa minua yhä kädestä kiinni pitäen ja kuiskuttaa korvaani saloja, jotka se saa sitten minut hihkaisemaan pyrskähdyksinä ihmisten ilmoille. Täydellistä pidätyskyvyn puutetta sanoisin, jollen tietäisi, että oikeastaan en välitä .- Eihän siinä mitään pahaa ole, jos ihminen itselleen ja keskeneräisyydelleen nauraa. Jurottaminen sensijaan vaatisi nopeasti veronsa, saisi minut tuntemaan itseni happamaksi kuin juureva ruisleipä taikina, sellainen joka jo kuplii hamppamuuttaan. Hyi olkoon. Mieluummin nauran ajattomalla ajalla itsekseni. Antaa maailman vaan uskoa, että seonnut se on tuo keski- ikäinen leski ihminen.

jäljiltä sydämeni hytisi vielä hieman ikävää, löysi valonsa etelän lämmöstä, sieltä missä aaltojen ikuinen liike kuljetti vettään pitkin rannikkoa - hunajan maassa. Matkani sinne oli riitti, joka siirsi minut askelen lähemmäs uutta elämää.

Olen kulkenut vuoden matkan surun läpi kohti kaipausta, kokeillut ymmärrykseni rajoja ja löytänyt jo jotain ihmeteltävää. Aavistus uudesta väreilee sisälläni hiljaa ja odottaa. Vielä on matkaa jäljellä, vielä on mieleni tovin menneen matkassa.
Silti toivo ja odotus pitävät minut hengissä, palauttavat hymyn huulilleni ja saavat minut odottamaan huomista. Aika kultaa muistot, tuo hänet, jonka menetin, takaisin uneeni  seurakseni, oppaakseni. - Katson kohti huomista ja elämännälkäni ujuttautuu kumppaniksi, antaen mieleni tutkia ja ihmetellä.  Sitten se vetää välillä suitsista hidastaen ja löysää taas merkiksi, että  anna tyttö mennä.