Joskus yöllä, kun ajatus vie minut liian kauas pois luoltasi, hätäännyn ja kiiruhdan takaisin luoksesi kuin peläten ettet enää olisi siinä mihin sinut sylistäni laskin. Naurahdan hupsuudelleni ja rauhoitun vierellesi. En osaa sanoa tekeekö ikä varovaiseksi, vai pelkäänkö, että kohtalo on vain pilaillut kustanuksellani, kun on antanut sinut minulle viedäkseen kuitenkin sinut pois luotani jollakin keinolla, johon en osanut etukäteen varautua. Kummallisia ajatuksia näin öiseen aikaan, todellakin.

Kutsut niin pehmeästi minua nimeltäni ja ihmettelen onko kukaan koskaan lapsistani kutsunut niin sykähdyttävän rakkautta tihkuvalla äänellään omakseen. Ihan varmasti  tiedät jo itsekin olevasi erityinen, joka tupsahti iltatähdeksi syliini, valloittaen minut kokonaan itselleen.

Rakastan sinua niin kovin, kovin paljon, Pieni Herra Hymyni.