minun mieleni hämärä juova kasvaa valoksi, huolimatta syksyyn hiipuvasta pimeydestä, josta en pidä. Tajusin, että elämässä kaikki on yleensä niin kirkasta lähellä alkua tai loppua. Miksei ihminen pysähdy siis arkensa keskellä katselemaan ympärillään olevaa kirkkautta, miksi hän suostuu näkemään vain sen hämärän kajon, joka jää näistä hetkistä elämään päällimmäisenä, kun niitä jälkeenpäin muistelee.

Eihän kukaan meistä selviä läpi elämäänsä kokematta menetyksiä, suruja tai jonkilaisia vaikeuksia. Itse me voimme vaikuttaa vain siihen, kuinka päätämme suhtautua eteemme annettuun elämäämme. Surullista on katsella sivusta lähimmäistä, joka jää kiinni menetyksiinsä katkeruudella, käymättä läpi hänelle tapahtunutta. Vahvuutemme on juuri heikkoudessamme ja siinä, että ymmärrämme myös kivun jälkeen syntyvän uutta , mikä usein juuri se on sitä kirkkautta elämässämme.

Vaikeinta on ehkä huomata tarvitsevansa anteeksiantoa ja vielä vaikeampaa on pyytää sitä. Ihminen, joka on saanut anteeksi pystyy myös antamaan anteeksi. Kovin usein sen asian tiedostaminen on meiltä unohduksissa.

Tämän aika ja sen hektinen elämä vaatii surullisen usein ihmiseltä itsekkyyttä ja sellaista kovuutta, että useimmat inhimilliset arvot joutavat kadotukseen. Me suostumme särkemään sisintämme pala palalta. Ne meistä, jotka eivät tähän suostu, katoavat ääneti tämän uljaan maailman hämärään hiljaisina.- Ehkäpä juuri heidän maailmansa on sittenkin juuri sitä valoa täynnä?