ongelmaksi muodostuu kylläkin se, etten osaa hymyillä noin aurinkoisen viattomasti ja luottavaisesti. Minun hymyssäni on jo mukana eletyn elämäni tuomaa kyynisyyttä, sellaista hieman surumielistä ja epävarmaa. Sinun hellyttävä hymysi on ihastuttava, kutsuva ja siihen vastaa hymyillen jokainen, joka erehtyy katsomaan sinua - kutsut nauramaan kilpaa kanssasi. Voi minun höpönassuani!

Hymy tuo mieleen erään toisen hymyn. Hymyn, jonka muisto säilyy mielessäni aikojen taakse. Kummallista, miten se hymy on piirtynyt silmiini kuviksi vuosien päähän. Senkin viattoman hymyn takaa löytyi ripaus tai kaksi rakkautta. Samoin se hymy valaisi, kirkasti kasvot, pehmensi äänen ja häivytti maailman ympäriltään. Oli vain se hymy ja sen kantaja.

Hymyilevä kantaa käsissään iloa, soutaa sylissään rakkautta, valaisee hämärät nurkat, vaatii mukaansa ja lämmittää jäähtyneen sydämen. - Kunpa me ymmärtäisimme hymyillä enemmän!