ja minä taiteilen kahden maailman välissä kuin aitan  ikkunalaudalle loukkuun jäänyt perhonen, ulos nähden löytämättä tietäni takaisin. On tyydyttävä katselemaan elämää lasin läpi, melkeinpä sivustakatsojana.

Talvi antoi periksi keväälle, mutta tekee vielä hetken kiusaa ja lähettää vitsauksistaan viimeiset lumipyryt peittämään  paljastuneen elottoman maan. Aurinko nauraa ja pyyhkäisee säteillään ohuen lumivaipan  vedeksi, kiipeää ilakoiden korkeammalle taivaankannelle, ilkkuen sitä, että keväällä on valta nostaa värit takisin luomakuntaan.

Suljen silmäni ja annan muistojeni viedä. Takautuma  toisensa jälkeen nousee välähdyksinä mieleeni, huomaan hymyileväni ja kutsuvani muistojeni ketjuja liittämään minut tähän hetkeen samalla tavalla, joilla ne sitovat minut menneisyyteeni.  Ymmärrän, että edessäni on elämä,  jossa menneisyyteni kantaa minua sylissään tulevaisuuteeni. Annan siis ajatusten kuljettaa minua kuin irrallista lehteä kevät tulvan valtaamassa purossa, väillä kieputtaen kivikossa ja sitten taas hiljaa keinuttaen verkkaammassa virrassa.