kampesi kesän kynnettyjen peltojen vakoon, varisti kellastuneet, kuivuvat lehdet puiden oksilta pitkin kohmeista nurmikkoa.Tilhiparvet pitivät äänekkäitä juhliaan marjoista notkuvilla pihlajan oksilla, pyrähtivät räpiköiden puulta toiselle jatkaen ilakointiaan. Onpa niillä nyt joukolla hauskaa. - Odottakaa vaan, odottakaa. Talvi teilaa kylmyydellä ilonne suruksi! Vaan mitäpä minä Luojanluotuja pelottelemaan. Huomaavat saman itsekin. Antaa riemun repiä rinnastaan, ehtivät itse tajuta talven runnovan kylmyydellään. Kevät kyllä viritelee valollaan  lämmittäen kohmeisen, ohuen elämänlangan pursuavaksi toiminnaksi.

Elämä kulkee kulkuaan, vuodet seuraavat toisiaan ja sitten sitä vaan huomaa olevansa keskellä ikäänsä, tai jopa liukumassa elinkaarellaan kohti ikääntymistä. Kolottaa ja polttaa rinnasta ja polvesta. Ne kuuluisat naurunrypytkin piirtyvät syvemmiksi ja Sibelius vetäisee viivansa kulmien väliin saaden ihmisen näyttämään vihaiselta ja ilottomalta. Tutkailen kasvojani peilistä. Tarkastelen, ettei suupieleni vaan ole vetäytyneet kovin paljon leukaa kohti. Olisi niin ikävää olla iloton ja näyttääkin siltä.

Hymy, tai oikeastaan nauru, tuo ikuinen ystäväni ei onneksi pienistä kulumiseni merkeistä välitä, vaan taluttaa minua yhä kädestä kiinni pitäen ja kuiskuttaa korvaani saloja, jotka se saa sitten minut hihkaisemaan pyrskähdyksinä ihmisten ilmoille. Täydellistä pidätyskyvyn puutetta sanoisin, jollen tietäisi, että oikeastaan en välitä .- Eihän siinä mitään pahaa ole, jos ihminen itselleen ja keskeneräisyydelleen nauraa. Jurottaminen sensijaan vaatisi nopeasti veronsa, saisi minut tuntemaan itseni happamaksi kuin juureva ruisleipä taikina, sellainen joka jo kuplii hamppamuuttaan. Hyi olkoon. Mieluummin nauran ajattomalla ajalla itsekseni. Antaa maailman vaan uskoa, että seonnut se on tuo keski- ikäinen leski ihminen.