ja kuukin näyttää kirkkaammalta täällä kotona.

Lähteminen on mielenkiintoista, silti ensikertaa palaaminen tuntui paremmalta. Oma sänky on tuttu ja pehmoinen, tyyny tuoksuu minulta ja peitto painautuu kevyesti iholleni. Mieli tyyntyy sängyn sylissä  ja  hengitys hidastuu rytmiinsä. Uni kulkee menneitä polkuja, polveillen välillä oudoissa kuvissa korjaten valveen tuhoja. Aamu sarastaa luomieni takana ja tietoisuus kerää kuvansa odottamaan seuraava sumua. Mieli on kirkas ja keho valmiina uuteen päivään.

- Mietin millainen sää oli sinä päivänä jolloin minä synnyin, niinkuin sillä nyt olisi jotakin merkitystä ajattelen itsekseni hymyillen. Aamulla herätessäni paistoi aurinko ja illalla veden taakse katosi sama kultainen kehrä, näky jota tästä ikkunastani olen katsellut jo  viimeiset 20- vuotta.

Tarina kertoo, että tiet olivat jäiset ja kun synnyin satoi lunta ja tuuli kovaa. Ilmankos rakastan tuulenpainin katsomista aallonharjalla, kieppumista puunlatvoissa, viuhtomista ojanpientareilla. Taidan olla tuulen tytär, lumen lapsi...joka kaipaa kesää ympärilleen.

Hyvästelen edelliset vuotenija käännän katseeni tuleviin. Nyt on jo otettava se askel, jota 3 viikkoa pidättelin. Täältä tullaan tuntematon tulevaisusuus!