ajatuksilla ja turhaudun itseeni. Mikä tuhat tulimaista siinä onkin, että sen hypyn ottaminen eteenpäin saa aikuisen ihmisen pelkäämään putoamista niin, että hän mieluummin jää epämukavaan olotilaansa kuin kävelee rohkeasti tulta päin.-  Siis tämähän on jo niin nähty. Silti tällä ikää sitä edelleen vetäisi viltin niskaansa ja leikkisi piilosta itsensä kanssa. Odottaisi  hiljaa hämäryydessä, että se muutos, joka on eittämättä tulossa kulkisi meluisasti ohitsesi ja unohtaisi noukkia sinut mukaansa.

Luuleeko sitä, että pitäisi tietää kaikki vastaukset ja olla ihan valmis uuden tulla, vaikka muutos myllertää mieltä ja saa epävarmaksi ? Näyttäisi ainakin maailman silmissä uljaalta ja niin rohkealta, että edes siinä kohtaa voisi rouhistaa rintaansa ja näytellä klaaraavansa tilanteen tuli mitä tuli. Huh!  Vielä mitä, ettäkö minä olisin piirunvertaa keskeneräinen?

Ei, en voi paeta taakse, enkä kiitää eteenpäin. On siis oltava paikallaan ja odotettava, että jossakin yläpuolellani asiani järjestetään jouhevaksi juoksuksi tai hitaaksi hiipimiseksi ja painan pelon piukat suitset kämmeniini ja annan niiden levätä aikansa. Kaikki menee juuri niinkuin kohtalo on järjestänyt, minä sen mukana. Odottavan aikahan on tunnetusti pitkä. Maltettuani hetken viipyä sijoillani, kaikki on katettu eteeni ja astun sen askeleen, jonka minun on määrä ottaa. Yksinkertaista?