Toisaalta se, joka harkitsee seuraavaa askeltaan liian kauan, seisoo koko ikänsä yhdellä jalalla. Viisaita sanoja kirjoitettuna, niiden ymmärtämiseen menee hetki. Menetyksen surussa ihminen menettää suuntansa hetkeksi, hukkaa unelmansa ikävän, surun syövereihin, joka ahmii mustalla kidallaan kehomme kokonaisena. Pimeyteen pudotessaan ihminen käpertyy tuskaansa  ja kadottaa toivon sydämestään. Toivon mukana sammuu rohkeus. Elämä tavallaan kutistuu ja laajenee kunkin rohkeuden mukaan. - Kuitenkin mitä pimeämpi yö on, sitä kauniimpi on aamu. Mitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi on voitto.

Mietin,  selättäisinköhän suruni sanoillani, voisinko kirjoittaa jokaisen mieltäni painavan tuskaisen ajatuksen ruudulleni ja luovuttaisin ne luettavaksi, pois minun sieluani repimästä. Siinä ne sanani, ajatukseni  seisoisivat ruudullani -  tuijottaisivat ilmeettöminä ja mustanpuhuvina edessäni. Soisivatkin korvissani tavalla, joilla ajettelin aina lapsena tuomiopäivän pasuunoiden pauhaavan. Ne eivät yllätyksekseni hyppäisi riveinä takaisin ajatuksiini, vaan jäisivät siististi jähmettyneenä odottamaan seuraavaa lausetta, liittyisivät ruudulla sanojen uusiin ketjuihin. Upottaisin ne huomaamattaan syvemmälle bittiavaruuden virtaan, riivaamaan tuntemattomia, mutta vain hetkeksi. Tuntemattomathan eivät liitä sanoihini samaa tuskaa minkä suruni teki sydämeeni. He osaisivat karistaa pois päältään näiden sanojen pauhun, huitaisisivat ne turhina takaisin kahdeksan megan nopeudella sosiaalisen median mustaan aukkoon. - Eipä tulisi ikävä niitä, ei lainkaan.